TURKU sprintti 22.9.2018


NAANTALI 23.9.2018

Isotuulenkala (Hyperoplus lanceolatus)

ENG SVE EST DEU
Greater sandeel Tobiskung Suurtobias Grosser sandaal

 

Isotuulenkala on pitkulainen, tasapaksu, vihertävän sinisen värinen, suhteellisen pieni kala, joka esiintyy merenrannikolla aina Vaasan korkeudelle asti. Tuulenkala -nimen sanotaan olevan peräisin siitä, että kalaa on perinteisesti saatu nuottapyynnin sivusaaliina rantavesistä erityisen kovan tuulen aikaan.

Isotuulenkalan sotkee helpoimmin pikkutuulenkalaan, joka on päälle päin lähes identtinen, paitsi jonkin verran pienempi. Isotuulenkala kasvaa usein yli 20 sentin kokoiseksi, mutta jää kuitenkin alle 30 sentin. Pikkutuulenkala vuorostaan jää normaalisti 12-14 sentin mittaiseksi.

Varmemman tunnistuksen saa kitalaen vannasluuta tutkimalla. Sen etuosassa isotuulenkalalla on kaksi vahvahkoa hammasta, jotka pikkutuulenkalalta puuttuvat. Tätä tunnistusta ei välttämättä pysty kuitenkaan tekemään ilman mikroskooppia. Isommat isotuulenkalat tunnistaa myös silmän edessä kuonossa olevasta tummasta täplästä, mikä pikkutuulenkalalta puuttuu.

Tuulenkalat on kalastajille ylipäätään hieman harvinaisempaa sorttia, sillä ne eivät kovin usein käy normaaleihin pyydyksiin. Tyypillisimmin harrastuskalastajat saavat tuulenkaloja vieheisiin vahingossa tarttuneina lohenuistelun ohessa. Niitä saadaan myös silakkaverkoilla sekä troolipyynnin sivusaaliina.

Suomen rannikolla tuulenkalat eivät ole läheskään niin yleisiä kuin Itämeren eteläosissa, jossa se on suorastaa runsaslukuinen. Tuulenkalaa esim. epäillään pääsyylliseksi, kun pari vuotta takaperin Siljan moottorin jäähdytysputkisto oli mennyt pienistä kaloista tukkoon, niin että matkustaja-alus oli pitänyt erikseen pysäyttää putkiston puhdistusta varten.

Isotuulenkala on myös siitä erikoinen, ettei sillä ole uimarakkoa eikä vatsaeviä. Uimarakon puuttuminen on siinä mielessä erikoista, sillä isotuulenkala on kuitenkin vapaan veden parvikala. Alkukesällä tuulenkaloja melkein tavataan tyypillisimmin, jolloin ne ovat suhteellisen matalassa vedessä kutupuuhissa. Kutu tapahtuu 10 - 20 metrin syvyydessä hiekkapohjalla. Talvet ne viettävät 50 - 60 metrin syvyydessä. 

Isotuulenkala syö suurimmalta osin planktonia. Yli 20 sentin tuulenkalat ovatkin jo lähes poikkeuksetta siirtyneet pikkukalaravintoon, syöden pieniä silakoita, kilohaileja, kuoreita, piikkikaloja sekä tokkoja. Tuulenkalat muodostavat vastaavasti ravintoa turskalle, lohille, taimenille ja monille muille kaloille. Linnuista etenkin riskilät, tiirat, lunnit ja kiislat syövät tuulenkaloja. Muilla vesillä myös pienet valaat syövät tuulenkaloja.

 

Kuva: Lauri Urho